Ystävyydestä

Olen miettinyt viime päivinä paljon ystäviä ja ystävyyttä. Juttelin perjantaina yhden ystäväni kanssa, joka kokee olevansa yksin liian usein - lähes aina, kuten hän itse asian ilmaisi. Hän on aktiivinen, viestittelee ja pyytää tuttuja lasilliselle tai mukaan muihin juttuihin, mutta useasti on käynyt niin, ettei kukaan lähde hänen kanssa mihinkään. Ystäväni oli tosi surullinen, koska hänen seurustelusuhteensakin oli ilmeisesti päättymässä. "Jos jätät minut, minulla ei ole ketään", hän oli sanonut poikaystävälleen.

 

Mistä yksinäisyys (tai tunne siitä) syntyy? Miksi kaikkien elämässä ei ole riittävästi ystävyyttä? Oma yksinäisyydestä kärsivä ystäväni syytti myös suoraan minua: minäkään en ole viime aikoina käynyt hänen kanssaan missään. Se on totta, mutta syytös tuntui myös ikävältä, loukkasikin vähän. Eihän ystävyyttä tai yhteistä aikaa voi vaatimalla vaatia, vai voiko? Tai toisen aikaa varata? Ehkä edes asian ääneen sanominen ei ollut se, mikä mieleeni vahvimmin painui, vaan äänensävy. Jonkinlainen viha tai pettymys, jonka sain niskaani odottamatta ja yllättäen.

 

Elämähän on sellaista, että joskus on aikaa joillekin ihmisille ja asioille paljonkin ja sitten taas tulee vaiheita, jolloin muut jutut vievät kaikki vapaat hetket ja imevät energian. En missään nimessä suhtaudu välinpitämättömästi ystäväni pahaan mieleen, mutta omaa hyvinvointia ei voi sysätä muiden vastuulle enkä suostu ottamaan syyllistä oloa siitä, että elän tällä hetkellä pienen tyttöni kanssa niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Sellaiset ystävyyssuhteet tuntuvat onnistuneimmilta, joissa keskustelut jatkuvat tasan siitä, mihin edellisen kerran jäivät, vaikka välissä olisi useampi kuukausi - tai jopa vuosia. Tiedättehän ystävät, joihin yhteys ei katkea pitkästäkään välimatkasta tai kiireisistä vaiheista huolimatta? Ystävät, jotka iloitsevat jälleennäkemisestä ilman ahdistavaa ajatusta, että edellisestä tapaamisesta olisi jotenkin luvattoman pitkä aika.

 

Tällaisesta on loistoesimerkki toinen ystäväni, johon olen tutustunut jo lukioaikoina. Hänen kanssaan olemme vuosia pitäneet yhtä, tapailleet joskus useamman kerran viikossa ja joskus kuukausien välein. Yhteistä säveltä ei ole koskaan tarvinnut etsiä, vaikka esimerkiksi uudet parisuhteet ja lasten syntymät ovat väkisinkin tuoneet tapaamistemme väleihin taukoja. Tänään söimme myöhäistä lounasta hänen luonaan ja kun aurinko lämmitti niin mukavasti, pöytä katettiin ulos.

 

 

Puutarha oli kaunis ja mieltäni ilahdutti, kun viime syksynä lahjaksi antamani tulppaanin sipulit olivat nousseet kuin nousseetkin maasta ja puhjenneet kukkaan! Ja miten upea omenapuu ja tummanvioletit orvokit, ihanat!

 

 

 

Kotiinviemisiksi sain nipun raparperinvarsia ja kaksi mattoa, jotka ehkä pääsevät parvekkeelle viileää betonilattiaa lämmittämään. Jäi onnellinen olo, mutta kotiin tultuani ajatukseni palautuivat vielä pari päivää taaksepäin.

 

Ystäväni oli perjantaina rohkea, kun sanoi olevansa surullinen joutuessaan viettämään niin paljon aikaa yksin. (Kaikkihan eivät pysty myöntämään sitä itselleenkään ikinä!) Tapa, jolla hän otti asian puheeksi, olisi mielestäni voinut olla toinen, mutta itse asia on oleellisempi. Lupaan katsoa peiliin ja raivata kalenteriini tilaa kahvittelulle tai lasillisille hänen kanssaan. Vaikka juuri tänä viikonloppuna olin jo sopinut muita menoja päivät pullolleen, laitoin hänelle hetki sitten viestin: "Mitä kuuluu? <3" Koska mielestä tärkeät ystävät eivät katoa, vaikka yhteistä aikaa ei ihan aina olisikaan.